Iltapäivä viidakossa

 Iltapäivä viidakossa on kuuma ja kostea. Vesi virtaa laiskasti hyönteisten sirinä vierellään. Virtahepo on ankkuroitunut suvannon pohjaan. Ei se jaksa välittää, kun melon ohitse.Vihreys ja tuoksu on huumaava, odottava. Pysähtynyt, niin kuin pölyhiukkasten tanssia katsovalla suljetun osaston potilaalla.

Aika kuluu, kuulemma, mutta tuntuu kuin hetki olisi pysähtynyt tähän. Hämähäkin seittiin linoleum-lattian nurkassa. Pois päästäkseen olisi kutistuttava millimetrin mittaiseksi ja tunkeuduttava lattialistan raosta pimeyteen.

Jos pääsisi ohitse isosilmäisten saalistajien, kohtaisi materiaalikerrokset, joita hyväuskoiset työmiehet sommittelivat paikoilleen 70 vuotta sitten. Jos pääsisi siihen aikaan ja välttyisi vasaran paukahtavalta lyönniltä, voisi jäätelökioskin takana taas palata entisiin mittoihinsa.

Joutuisi anastamaan naapurin pyykkinarulta tikkikankaisen kotimekon, jotta voisi astella niin kuin muut, näennäisen huolettomana tuoretta jalkakäytävää pitkin. Vielä ilman hullun leimaa otsassaan. Kukaan ei kuiskisi, että tuossa se nyt menee! - Tiesittekös, että se yritti syödä itsensä hengiltä? Aikoi syödä kylmiöllisen myyjäisiin varattuja kakkuja, kun isäntä oli sanonut, ettei siitä mihinkään taida olla. 

Ne olivat hienoja kakkuja, Kauniita katsella ja suussa sulavia. Niihin oli sekoitettu kaikki se rakkaus, joka ei löytänyt kohdettaan. 

Mutta tässä sitä nyt ollaan. Vapaana. Vapaana ajelehtimaan tai halutessaan melomaan, jos tuntematon näkymä mutkan takana kuiskii ja hoputtaa. Mikään ei voi minua pysäyttää täällä, mielessäni. Tämä on minun viidakkoni ja tänne voi eksyä.

Te ette ole täällä pillerikippoinenne, työasuinenne ja kilisevine avaiminenne. Muihin oviin ne avaimet ehkä käyvät, mutta ei tänne. Minun mieleeni, viidakkooni, teillä ei ole pääsyä. Täällä olen vapaa.