Neidot lammella

Kaksi ihmeellistä neidon päätä vilahtelee kaislojen välistä. Ne uivat samassa lammessa kanssani ihmeen lähellä toisiaan. Alan hyräillä jo kauempana, en halua säikäyttää heitä. Teeskentelen yllättynyttä, kun katsemme vihdoin kohtaavat. Pyydän lupaa toiselta neidoista uida kanssaan. He vilkaisevat huvittuneina toisiinsa ja kauniimpi vastaa hymyillen: Saat toki liittyä seuraamme, mutta joudut ottamaan meidät molemmat. Sillä olemme aina yhdessä, ei meitä voi erottaa. Ja niin jatkamme uintia yhdessä. Heidän uintinsa on erikoista, hypähtelevää, mutta sulokasta, kuin yhden mielen ohjaamaa.

Yht’äkkiä toinen neidoista kiljaisee: Jalkani! Se takertui johonkin- Tartun neidon käteen ja ja lohdutan: älä huoli, apu on aivan lähellä. Sukellan pimeään veteen tiheän lummemetsän sekaan. Valo vain hiukan läikähtelee sinne tänne lammen pohjahiekkaan. Erotan hoikan säären, jonka nilkkaan on kietoutunut ahnas vesikasvi kuin käärme, joka vaatii tuota olentoa itselleen.

Saan vapautettua lammen prinsessan pinteestä. Tunne veden alla on hengästyttävä, mutta samalla jotenkin räjäyttävä. Olenko ihastunut? Olemmeko nyt kaksin, sillä erotan vain kaksi jalkaa? Palaan pinnalle hengästyneenä ja melkein hörppään vettä järkytyksestä, sillä siinä he molemmat ovat yhä. Tällä kertaa ujoina ja hämmentyneinä. Melkein yhteen ääneen he kiittelevät avusta ja hyvästelevät nopeasti. He uivat persoonallisella tyylillään poispäin rantaan.

Jään hiukan hämmentyneenä polkemaan paikoilleni. Mieleni tekisi seurata heitä, mutta se olisi kai liian tungettelevaa? Viimeisetkin rippeet lähestymishalusta vie kaksi palvelijaa, jotka ottavat neidot vastaan valtavien pyyhkeiden suojaan jo rantavedessä. Pettyneenä palaan rantapusikkoon pukeutumaan.

Harhailen haaveissani polkupyörälle ja päätän taluttaa sen tielle asti, jottei vasta virkistynyt oloni katoa hikiseen ponnistukseen saman tien. Maantie pölyää, kun mutkan takaa lähestyy hieno, melko vanhanaikainen auto. Ehdin nähdä somat, jo tutuksi tulleet kasvot sivuikkunasta, kunnes pölypilvi saavuttaa silmäni ja suuni. Ennen yskäkohtausta havaitsen, että paperilappunen lepattaa auton ikkunasta kohti ojaa. Syöksyn niiskuttaen paperisen perhosen perään. Tavoitan lapun aivan vesirajasta.

Palaan kaatuneen pyörän luokse ja tarkastelen paperia, tai oikeastaan käyntikorttia, paremmin. Se näyttää esihistorialliselta. Koristeelliset antiikvakirjaimet kertovat, että nyt ollaan tekemisissä herrasväen kanssa. Pihjalajaniityn kartano, tavaan kortin tekstiä. Pihlajatie 360. Ei puhelinnumeroa tai muutakaan tarkempaa tietoa. Käännän kortin ja voihkaisen, mustekynällä käsin kirjoitettu teksti on kastunut toisesta reunasta ja kirjaimet ovat liuenneet siniseksi lammeksi kortin reunaan. “Oli mukava t… toivottavasti…. terveisin Olga ja S…” Ja siinä se. No olihan yksi nimikin sentään jotain. Olettaen, että Pihlajaniitty olisi kartanon nimenä myös suvun sukunimi. Tämä on arvoitus, joka huutaa nimeäni.